Kuka päättää ruumiistasi? Abortti, eutanasia, ympärileikkaus...

Suomessa poikalapsen sukuelimiin saadaan siis tehdä muutos ilman lääketieteellistä perustetta uskonnollisesta syystä. Tämä herättää aika tavalla kysymyksiä. Joihinkin kulttuureihin erittäin ei-toivottuna piirteenä kuulunut tyttöjen ympärileikkaus on toisinaan valistustyön tuloksena muutettu pieneksi symboliseksi viilloksi silpomisen ja umpeenompelun sijaan. Suunta on sinällään toivottava, mutta miten suhtaudutaan asiaan, kun ensimmäinen tyttövauva tuodaan julkisen terveydenhuollon viillettäväksi? Entä immenkalvon korjaamiset? Entä kuinka pitkä historia tulee uskonnolla tai kulttuurilla olla, että ei-lääketieteellinen ja ei-vaarallinen leikkaus hyväksytään? Saako luterilainen ympärileikkauttaa terveen poikavauvansa,  jos uskoo sen ehkäisevän lasten itsetyydytystä, tästä syystähän on lasten ympärileikkausta aikoinaan suositeltu? Entä jos Kolmannen piirin Thakisis-mestari sanoo, että vain huulipielestä lävistetyt pelastuvat. Saisiko äiti kutsua Läväri-Laten synnytysosastolle pistämään rinkulan vastasyntyneen suupieleen ilman pahoinpitelysyytettä? Tuskinpa.

Entäpä hiukan vanhempana perinteisen uskonnon takia ympärileikattavat? Jos lapsi huutaa, ettei halua (jota minun jälkikasvuni kyllä huutaa rokotuksestakin) eli ilmaisee tahtonsa hyvin selvästi, kuinka vanhalle lapselle tällainen toimenpide kuuluisi julkisessa terveydenhuollossa vielä tehdä vanhemman tahdosta?

Yhdistän tähän myös intersukupuolisten lasten ongelman. Siinähän vastasyntyneelle leikataan sukupuoli, joka parhaiten saadaan aikaan ja lapsi yritetään kasvattaa sen mukaan. Samaan aikaan erinäisissä fundamentalistipiireissä ollaan sitä mieltä, että sukupuoli on myös mielessä synnynnäisenä. Mutta jos vastasyntyneen ulkoiset varustukset ovat vähän epäselvät, onkin henkinen sukupuoli yhtäkkiä kasvatuksen tuote. Lapsi itse ei kärsi luokittelemattomasta sukupuolestaan ja operaatiot voitaisiin vallan hyvin tehdä myöhemmin hänen oman päätöksensä mukaan. Nykyisellään nämä lapset on kuitenkin lainsuojattomia, joiden ruumiin muokkaamista ei-lääketieteellisin perustein ei juurikaan edes kyseenalaisteta.

Takaisin poikien ympärileikkaukseen. Nykyinen laiton tilannekaan ei ole hyvä, koska se synnyttää kirjavan käytännön. Tällä hetkellä lienee suunnitteilla sallia asia. Ymmärrän toki myös perustelun siitä, että jos ei sallita kunnallista ja turvallista lääketieteen käyttöä, tehdään operaatioita villisti. Toisaalta samalla perusteella voitiasiin puolustella aika monta mutakin asiaa. Oman henkilökohtaisen arvomaailmani mukaan uskontokaan ei kuitenkaan oikeuta toisen ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamista. Enkä tasa-arvon kannattajana toisaalta näe, miksi tietty ei-lääketieteellinen vakaumukseen liittyvä toimenpide tulisi sallia muttei toista.

Yhdysvalloissa ruumillinen koskemattomuus saa pohjoismaalaisen silmissä merkillisiä muotoja. Koska jokaisen katsotaan olevan vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ei ajatusta yhteisvastuullisesta perusterveydenhuollosta ole saatu läpi. Vakuutukseton diabeetikko saa julkista apua vasta siinä vaiheessa, kun edessä on amputaatio normaalin lääkityksen ja verensokerin seurannan sijaan. Sairastuminen katsotaan niin omaksi syyksi ja itse kannettavaksi, että ihmisellä on vapaus myös kuolla omien epäonnistuneiden elämänvalintojensa seurauksena. Samaan aikaan kuitenkin seksuaalisuuteen liittyvissä tapauksissa yksilön ruumis onkin mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallista omaisuutta. Alaikäisiä tulee tietysti suojella aikuisten seksuaalisuudelta, mutta kuten TS:n jutun esimerkkitapaus osoitti, tämä tarkoittaa pahimmillaan myös teini-ikäisten välisen keskinäisen seksuaalisuuden kriminalisoimista. Vaikka pahimmat pykälät monissa osavaltioissa ovatkin jo käytännössä kuolleita ja enemmän naurun aiheita, ohjeistetaan myös aikuisten keskinäistä seksuaalista toimintaa monilla alueilla juridisesti. No, eipä siitä ole kauaa Suomessakaan, kun kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen täysijärkisen ja muuten vapaan kansalaisen välinen seksi oli rikos.

Onkin merkillistä, että muuten fyysistä ja henkistä äärimmäistä yksilöllisyyttä korostava ideologia yleensä poislukee seksuaalisuuden ja on kovinkin innokas ohjailemaan sitä ja eritoten naisen seksuaalista itsemääräämioikeutta. Aborttilainsäädäntö on tietysti loistava esimerkki ja Yhdysvaltojen malliin tehty abortin politisoiminen erityisesti. Itse olen täysin vapaan aborttimahdollisuuden puolesta. Se on oleellinen (muttei ainoa) osa hyvää seksuaaliterveyttä, joka kulminoituu naisten, lasten ja perheiden hyvinvointina. Mutta ei se tietenkään saa olla ainoa ehkäisypalvelu.

Päihdeäitien pakkohoito taas on hiukan hankalampi pala. Toisaalta jos hyväksytään, että äiti voi teettää lapsellensa vaarattoman mutta turhan lääketieteellisen toimenpiteen, niin kai voidaan hyväksyä, että lapsen terveyden vaarantumisen ehkäisemiseksi äiti voidaan ottaa vaarattomaan päihdehoitoon. Ongelmana on kuitenkin se, mihin raja vedetään. Koko ajan saadaan lisää tietoa erilaisten raskaudenaikaisten altisteiden vaikutuksesta syntyvän lapsen hyvinvointiin. Miten siis äidin passiivinen tupakointi? Stressi? Puutteellinen ravinto? Äitiysneuvolat ovat todella paljon vartijoina ja niiden resurssien tulisi olla kaikin mahdoillisin tavoin riittävät. Ennaltaehkäisyä, kiireetöntä neuvontaa, hoitoonohjausta ja tukipalveluita ei ole lainkaan niin paljon kuin pitäisi.

Tähän asti tämä keskustelu abortti vs. äidin pakkohoito on ollut melko helppo rajata. Sikiön oikeusturva on syntynyt niillä tienoilla, kun ihmisenalku alkaa olla oma olentonsa. Jos lastensuojelu laajennetaan sukusolujen alueelle, tulee hedelmällisessä iässä olevilta miehiltäkin kieltää tupakointi, aiheuttaahan se kohonnutta epämuodostumariskiä. Muutaman solun rypäs kohdussa ei vielä kuulu lastensuojelulle, vaan se on vielä täydelleen naisen määräysvallan alla. Uuden lääketieteen kyetessä hoitamaan yhä pienempiä ja pienempiä sikiöitä on rajanvedon moraalinen ongelma kuitenkin taas tulossa pintaan. Lisää miettimistä ja keskustelua kaivataan.

Syntymästä kuolemaan. Omasta voimakkaan tasa-arvon ja ruumiillisen koskemattomuuden eetoksesta johtuen kannatan myös eutanasian sallimista. Itsemurhan tehneitä ei enää haudata kirkonaidan ulkopuolelle ja ihmisellä on oikeus myös päättää elämänsä. Mutta se ei tietenkään saisi johtua siitä, että sairaus tai päihdeongelma on jäänyt hoitamatta, teini-ikäinen yksin tai muuten elämä ajautunut umpikujaan. Me olemme surullista kansaa emmekä kovin hyviä puhumaan ja liian moni elämä sammuu yksinäisyyden ja toivottomuuden takia. Täytyisi olla paljon enemmän paikkoja, joihin tulla puhumaan ennen viimeistä päätöstä.

Toisaalta kun luonto on alkanut ottaa omaansa ja puhutaan enää viikoista tai kuukausista ja kovista kivuista, tulisi ihmisellä olla oikeus saada apua kuolemiseen, jos hän niin on omasta halustaan ilmaissut. Kai siinäkin on jotain vikaa, että keksitymme pitkittämään viimeistä korahdusta mutta omaan ahdistukseensa hukkumaisillaan oleva, itseään olemattomiin laihduttava tai vähitellen palasiksi viiltelevä teinityttö joutuu hoitojonoon.

Tämä on aika moniulotteinen ja raskas aihe blogattavaksi kaksi päivää ennen vaaleja. Mutta uskon sen kertovan aika hyvin omista arvoistani. Kunnioitan elämää lujasti mutta ihmisen itsemääräämisoikeutta vielä lujemmin. Valtion ja yhteisvastuun osa on auttaa ihmistä huolehtimaan itsestään silloin kun hän ei itse pysty tai jaksa, mutta muuten ihmisen elimistö on hänen omansa. Apua tulee saada kun sitä pyytää. Lasten fyysisen koskemattomuuden suojelussa suurin katastrofi on perheväkivalta ja sen ehkäisemiseksi emme ole vielä tehneet likikään tarpeeksi. Vanhemman päätösoikeus lapsen yli nojaa edelleen paljossa biologiaan ja biologista vanhemmuutta ylikorostetaan esimerkiksi sijaisvanhemmuuden kustannuksella. Yhteisvastuun tulee ulottua erityisen lujasti lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa.