Uusi vaihe alkaa - vihreillä ja henkilökohtaisesti

Voipi olla, että jonkin aikaa tämä blogi on hiukan vapaamuotoisempi elämänihmettelyfoorumi, kun kaikkea ei tarvitse puristaa poliittiseksi kannanotoksi. Seurailen toki Varsinais-Suomen vihreiden kuulumisia ja tietysti erityisesti Villen poliittisia edesottamuksia. Olen hiukan kahden vaiheilla sen suhteen, paljonko tänne kannattaisi kirjoittaa Piikkiön tai lähikuntien politiikasta, eli sitä joko tulee tai ei tule (hups, poliittinen retoriikka tuppaa edelleen silloin tällöin menemään päälle).

Vihreiden hallituspaikkaa on uumoiltu liki mediassa kuin mediassa mutta ei ole syytä nuolaista ennen sitä tipahtamista. Sekä keskustassa että kokoomuksessa on arvokonservatiivi siipensä, joka pitäisi vihreän tasa-arvon kannattajat mieluusti oppositiossa. Myös hallitusohjelma luonnollisesti ratkaisee. Lasten lisääntyvälle eriarvoistumiselle ja lapsiperheiden köyhtymiselle on kerta kaikkiaan tehtävä paljon ja äkkiä. Kuten viimeisin Suomen Kuvalehti hyvin totesi, vihreät eivät voi poliittisesti ajatellakaan olevansa hallituksessa, jonka taipaleen päättyessä lapsiköyhyys ei olisi vähentynyt. Mahdollinen vasemmisto-oppositio toivottavasti ja todennäköisesti tulee sparraamaan armottomasti asiassa.

Itse haluaisin ajatella, että porvarihallituksenkin on täysin mahdollista vähentää lapsiköyhyyttä. En ymmärrä, miten edes jatkuvan kasvun fanatismiin sopisi malli, jossa kymmenen prosenttia pienenevistä ikäluokista menetetään syrjäytymiseen. Vaikka kuinka ajattelisi välineellisesti, lapset ovat investointi tulevaisuuteen ja ennaltaehkäisy on käsittämättömän paljon halvempaa kuin ongelmien hoito saati  hoitamatta jättäminen. Positiivisia vaalilupauksia ainakin riitti, hyvänä esimerkkinä Kataisen aidolta vaikuttanut huoli matalapalkka-alojen naisista. Keskusta ei valitettavasti ole tarttunut lapsiköyhyteen edelliselläkään hallituskaudellaan, eli siltä suunnalta en odottaisi ihmeitä. Tosin väki vaihtui sentään jonkin verran sielläkin, yksinhuoltaja Iso-Jussin ainakin luulisi tuntevan lapsiperheen arjen. Juha Miedolta odotan henkilökohtaisista syistä muuten paljon, sillä  hän oli  kahdeksankymmentäluvun alussa ensimmäinen idolini. Mummun kanssa seurasimme henkeä pidätellen hiihtokilpailuja ja meillä oli jopa hänen lehdesä leikattu kuvansa seinällä.

Sitä kuuluistaa jakovaraa tuskin kauheasti on. Mutta jos lastensuojelun kustannukset kasvavat koko ajan, niin pelkkiä eurojakin laskien kannattaisi koettaa puuttua asioihin jo ennen kuin laitospaikkojen päivämaksut alkavat pyöriä. Kuntein ja valtion välinen vastuunjako on suuri kysmys. Jos kunta on typeryyttään, taitamattomuuttaan tai yksinkertaisesti köyhyyttään vaarantanut lastensa hyvinvoinnin, missä kohtaa ja miten tulisi valtion puuttua peliin, ettei sen oma investointi (s.o. tulevat kansalaiset) vaarantuisi? Suomen kuvalehden juttu lasten mielenterveyshoidon katastrofista on muuten myös hyvä lukea, jos sen saa käsiinsä, netissä SK julkaisee valitettavan kitsaasti artikkeleitaan.

Mitäpä muita vaalien jälkimakuja? Symppaan täysillä hienon (ja käsittämättömän halvan) vaalikampanjan tehnyttä Zahra Abdullaa, jota ehdittiin jo haastatella ensimmäisenä maahanmuuttaja-kansanedustana vaalilähetyksessä ennen tulosten muuttumista. Todella kurja ja inhottava tilanne, joten  ymmärrän hyvin Vihreässä Langassa julkaistussa jutussa henkineen pinen katkeruuden. Olisi minuakin ottanut päähän.

Useissa medioissa esitettiinkin pettymys siitä, ettei Suomi vieläkään saanut maahanmuuttaja-kansanedustajaa. Minulla ei valitettavasti ole toistaiseksi ollut tilaisuutta tutustua Zahraan, eli en voi mennä sanomaan, haluaisiko hän itseään luonnehdittavan maahanmuuttaja-kansanedustajaksi. Mutta uutisointi kärjisti erinomaisesti keskeisen tasa-arvokysymyksen. Jos vähemmistön asioiden tämän ajatellaan hoituvan vähemmistöedustajia valitsemalla, ollaan hakoteillä. Demokratia on paras mahdollinen hallitusmuoto vähemmistöille, sillä enemmistöä edustavan päättäjän ei yleensä kannata sulkeutua vain oman ryhmänsä etujen ajajiksi. Klisee keski-ikäisestä valkoisesta heteromiespoliitikosta (kvhmp) siltarumpuineen on nykyisin ei-toivottu (joskin valitettavasti edelleen tiettyä kannatusta nauttiva) poliitikkolaji. Tässä mielessä ensimmäinen maahanmuuttaja-kansanedustajakaan tuskin haluaisi olla vain oman ryhmänsä kautta määritelty.

Loistava tapa latistaa vähemmistöä edustava päättäjä on luokitella hänet vähemmistön edustajaksi ja olettaa hänen pysyvän lestissään. Valitettavasti vähemmistö itsekin voi odottaa edustajaltaan yksisilmäistä politiikkaa. Ehkä jopa takaisin maksamista vanhasta sorrosta, sillä jokaisessa vähemmistössä on potentiaaliset rasistinsa siinä kuin enemmistöissäkin eikä syrjinnän kohtaaminen suinkaan automaattisesti jalosta ihmistä moniarvoista ja suvaitsevaa. Oman agendan laajentaminen vähemmistöstä muualle voi olla myös poliittinen välttämättömyys, jotta tulisi ylipäänsä valituksi. Oras Tynkkynen on minusta loistava esimerkki edustajasta, joka on avoimesti vähemmistöläinen ja samalla rautainen asiapoliitikko, joka ei ole jäänyt vähemmistöstatuksen vangiksi. Varasijalta eduskuntaan noussut meni nyt läpi alueensa ykkösedustajana.

Vähemmistöasioihin liittyi myös julkinen ilo naisedustajien määrän kasvusta. Ymmärrän naista periaatteesta äänestäviä niin kaun kuin on miehiä, joiden mielestä naiset eivät kuulu politiikkaan. Silti minulle tuotti kampanjani aikana jonkin verran vaikeuksia kohdata omaa sukupuoltani voimakkaasti päätöksenteossa korostavia naisia. Fanaattisia miesten miehiä ei sattuneesta syystä tullut juurikaan puheilleni. Olen itse kolmannen aallon feministi (hieno termi, löysin sen taannoin wikipediasta), joka saa  enemmän näppylöitä kaikenlaisesta sukupuolisesta luokittelusta kuin miessukupuolen ylivallasta. Johtuen paljolti siitä, että tunnen aivan liiaksi mukavia ja itseäni eri tavoin feministisempiä miehiä. Olen täysin ja ehdottomasti sitä mieltä, että Ville Niinistö voi omalla poliittisella urallaan edistää tasa-arvoa sen kaikilla akseleilla ja vuosien keskustelujen jälkeen voin taata hänen asiaan liittyvän arvomaailmansa erittäin oikeanlaiseksi. Samalla tavoin uskon ja tiedän Villen ja Janinan ajavan myös vammaisten, maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen asiaa.

Toisaalta Oraksen ja Zahran maailmassa olisi varmasti myös valkoisella heterolla hyvä olla, jos hän vain pystyy pääsemään irti omista ennakkoluuloistaan. Vähemmistöehdokkaita ja päättäjiä tarvitaan, koska he muistuttavat enemmistöä vähemmistöjen olemassaolosta. Mutta ei latisteta heitä pelkiksi vähemmistönsä edustajiksi. Ja tuetaan myös enemmistöä edustavien mutta oikein ajattelevien päättäjien poliittista uraa.

PS. Poikalapsen äitinä uskon, että sukupuolten tasa-arvo alkaa kotoa. Sovinistiäidit herätkööt ajattelemaan, mitä tekevät. Virallisessa totuudessakin on parantamisen varaa, monessa muussa ansioituneet neuvolan jakamat MLL:n ikäkausioppaat sisältävät hyvin stereotyyppisiä näkemyksiä pojista ja tytöistä. Varmasti suurempi osa pojista kuin tytöistä löytää leikkiautojen ihmemaan, mutta jos virallinen opas vakuuttelee jo alle kouluikäisten leikkivän mieluimmin omansukupuolisten kaverian kanssa, puhutaan aika lailla itseään toteuttavasta ennustuksesta. Omassa arkitodellisuudessani erisukupuoliset kaverit mennä viuhtovat takapihalla milloin muovimiekat viuhuen ja milloin muoviponit kädessä eikä tyttö/poikabasillipelosta ole esiintynyt merkkiäkään.