Länsimainen lääketiede on naisen paras ystävä
7. joulukuuta 2007 (16:58)
Takana on kolme kuukautta pomppimista pitkin suomalaista neuvola- ja terveydenhuoltojärjestelmää huipentuen lopulta kymmenen päivän keikkaan Tyksissä, jonka henkilökunta oli onneksi paikalla yhtä aikaa minun kanssani. Vaikeuksien kautta voittoon -projektin lopputulos murisee nyt rintarepussa, 52 cm ja jämpti 3500 g tunnetun universumin ihastuttavinta kuopuspoikaa.
Tähän odotukseen sisältyi kaikenlaisia kiemuroita. Oli merkillistä unettomuutta ja monenlaisia särkyjä sekä niiden seurauksena todella rajalle ja välillä sen ylikin vedetty jaksaminen. Tytölle aikoinaan raskaan alun antaneen synnytyksen jälkeen olivat kuvassa mukana myös synnytyspelko ja synnytystavan arviointi. Kaikki ne keskustelut, joihin aiemmin olin törmännyt vain netissä, eli mikä tapa olisi hyvä kenellekin osapuolelle ja mitä peruuttamatonta vahinkoa (erilaisten intoilijoiden mielestä) aiheuttaisin itselleni tai lapselle tavalla tai toisella.
Meno muistutti välillä melko lailla flipperiä. Kun oli viikon verran nukkunut kaksi tuntia yössä, piti jälleen kyetä tyynesti ja rauhallisesti kertaamaan oireet ja koko henkilökohtainen historia toiselle psykiatrille, kolmannelle lääkärille ja neljännelle sijaiselle, joka päätti, yhdistääkö puheluani pidemmälle. Piti pohtia parisuhdetta ja kahden aiemman lapsen vaikutusta elämäntilanteeseen, mahdollisia nykyisiä kriisejä, mielentilaa, mielenterveyshistoriaa ja omia äitiysodotuksia samalla kun auton rattiin ei enää uskaltanut hidastuneen reaktioajan vuoksi mennä eikä kaupassa ymmärtänyt, mitä kassa puhui. Kokenut lääkäri antoi lääkkeitä, jotka seuraava nuori sijainen tuomitsi vauvalle vahingollisina (kun olin syönyt niitä viikon verran) ja käski pärjätä ilman, sillä tokihan haluaisin lapsen parasta. Neuvolaan käskettiin ottamaan yhteyttä välittömästi tilanteen huonontuessa, puhelintunti ma-to klo 12-13. Ja niin pois päin.
Kun synnytyksen aika lopulta tuli tai siis lopulta päätettiin alivuokralaisen häätötoimien olevan tarpeen, makasin osastolla odottamassa käynnistystä yhden ylimääräisen päivän, koska synnytyspuoli oli liian täynnä. Epiduraalia ei synnytyksessä ehditty antaa, koska anestesiologi oli hätäsektiossa. Papereihin ei oltu ehditty kirjoittaa synnytyksen kulusta oikeastaan mitään, koska kätilön täytyi lennossa sännätä avustamaan seuraavaa.
Viimeisenä päivänä ennen kotiutumista asia vain sitten yhtäkkiä kirkastui minulle. Köyhissä maissa lisääntyminen on naisten yleisin kuolinsyy. Maailmassa on aika monta maata ja seutua, jossa minä ja lapseni emme olisi hengissä. Itse olen syntynyt sektioituna. Kaikki kolme omaa synnytystäni ovat olleet imukupilla avustettuja. Kaksi nuorinta lasta ovat tarvinneet valohoitoa keltaisuuteen, ilman hoitoa vaiva johtaa mm. aivovaurioihin. Kiitos suomalaisen terveydenhuollon ja neuvola- sekä synnytysjärjestelmän, olen kuitenkin saanut kantaa kotiin kolme tervettä veronmaksajan alkua.
Lisäksi voin sanoa tavanneeni edustavan otoksen hoitoalan ammattilaisista ja valtaosa on ollut valtavan lämpimiä, välittäviä ja osaavia ihmisiä. Eivät he voi sille mitään, että ohjelma ei anna tietoja ulos tai lähete on kadonnut. Oikeastaan on ihme, miten hyvin se nuori sijainenkin ottaa homman lennosta hanskaan, kun hormonimyrskyinen äiti tietysti olettaa, ettei maailmassa ole muita raskaana olevia. Minusta oli upeaa yön tunteina tavata vuosia tai vuosikymmeniä työtä tehnyt hoitajan, jolta riitti pieni aito kehaisu suloiselle pojalle tai muutama minuutti murheitteni kuulemiseen. Tai ehkä myös pari reipasta sanaa silloin, kun kuvittelin koko Tyksin olevan rakennettu vain minun tarpeitani varten - sekin kuuluu ammattilaisuuteen, että erottaa olennaisen ja epäolennaisen.
Tähän mennessä olin keskittynyt valittamaan vetisestä laitosruoasta ja purkamaan turhautumistani laitoksessa makaamisesta ja useamman hengen huoneista. Luulen, että melko moni afgaaninainen olisi kaikista kärsimyksistäni (hah) huolimatta ollut valmis vaihtamaan paikkaa kanssani. Kunhan tästä toinnun kauppaan, on aika taas hankkia kiitoslahjoja muutamiinkin kahvihuoneisiin.
Meno muistutti välillä melko lailla flipperiä. Kun oli viikon verran nukkunut kaksi tuntia yössä, piti jälleen kyetä tyynesti ja rauhallisesti kertaamaan oireet ja koko henkilökohtainen historia toiselle psykiatrille, kolmannelle lääkärille ja neljännelle sijaiselle, joka päätti, yhdistääkö puheluani pidemmälle. Piti pohtia parisuhdetta ja kahden aiemman lapsen vaikutusta elämäntilanteeseen, mahdollisia nykyisiä kriisejä, mielentilaa, mielenterveyshistoriaa ja omia äitiysodotuksia samalla kun auton rattiin ei enää uskaltanut hidastuneen reaktioajan vuoksi mennä eikä kaupassa ymmärtänyt, mitä kassa puhui. Kokenut lääkäri antoi lääkkeitä, jotka seuraava nuori sijainen tuomitsi vauvalle vahingollisina (kun olin syönyt niitä viikon verran) ja käski pärjätä ilman, sillä tokihan haluaisin lapsen parasta. Neuvolaan käskettiin ottamaan yhteyttä välittömästi tilanteen huonontuessa, puhelintunti ma-to klo 12-13. Ja niin pois päin.
Kun synnytyksen aika lopulta tuli tai siis lopulta päätettiin alivuokralaisen häätötoimien olevan tarpeen, makasin osastolla odottamassa käynnistystä yhden ylimääräisen päivän, koska synnytyspuoli oli liian täynnä. Epiduraalia ei synnytyksessä ehditty antaa, koska anestesiologi oli hätäsektiossa. Papereihin ei oltu ehditty kirjoittaa synnytyksen kulusta oikeastaan mitään, koska kätilön täytyi lennossa sännätä avustamaan seuraavaa.
Viimeisenä päivänä ennen kotiutumista asia vain sitten yhtäkkiä kirkastui minulle. Köyhissä maissa lisääntyminen on naisten yleisin kuolinsyy. Maailmassa on aika monta maata ja seutua, jossa minä ja lapseni emme olisi hengissä. Itse olen syntynyt sektioituna. Kaikki kolme omaa synnytystäni ovat olleet imukupilla avustettuja. Kaksi nuorinta lasta ovat tarvinneet valohoitoa keltaisuuteen, ilman hoitoa vaiva johtaa mm. aivovaurioihin. Kiitos suomalaisen terveydenhuollon ja neuvola- sekä synnytysjärjestelmän, olen kuitenkin saanut kantaa kotiin kolme tervettä veronmaksajan alkua.
Lisäksi voin sanoa tavanneeni edustavan otoksen hoitoalan ammattilaisista ja valtaosa on ollut valtavan lämpimiä, välittäviä ja osaavia ihmisiä. Eivät he voi sille mitään, että ohjelma ei anna tietoja ulos tai lähete on kadonnut. Oikeastaan on ihme, miten hyvin se nuori sijainenkin ottaa homman lennosta hanskaan, kun hormonimyrskyinen äiti tietysti olettaa, ettei maailmassa ole muita raskaana olevia. Minusta oli upeaa yön tunteina tavata vuosia tai vuosikymmeniä työtä tehnyt hoitajan, jolta riitti pieni aito kehaisu suloiselle pojalle tai muutama minuutti murheitteni kuulemiseen. Tai ehkä myös pari reipasta sanaa silloin, kun kuvittelin koko Tyksin olevan rakennettu vain minun tarpeitani varten - sekin kuuluu ammattilaisuuteen, että erottaa olennaisen ja epäolennaisen.
Tähän mennessä olin keskittynyt valittamaan vetisestä laitosruoasta ja purkamaan turhautumistani laitoksessa makaamisesta ja useamman hengen huoneista. Luulen, että melko moni afgaaninainen olisi kaikista kärsimyksistäni (hah) huolimatta ollut valmis vaihtamaan paikkaa kanssani. Kunhan tästä toinnun kauppaan, on aika taas hankkia kiitoslahjoja muutamiinkin kahvihuoneisiin.
Suunnattomat onnittelut koko perheelle!
Ei ihmekään, ettei mitään ole aikoihin kuulunut... Odotus on aina rankkaa, mutta sinulle näyttää taas kertyneen kaikenlaista hankalaa. Nyt tiedän jo omasta kokemuksesta, että raskaus ei ole kivaa (täällä kuljetaan viikolla 25 ja vaivoja on ihan riittämiin), mutta kyllähän tämän kestää.
Masennuksestakin on kokemusta omasta takaa jo vuosien ajalta, kiitos kaikkien jumalten oma lääkitykseni rukattiin kohdalleen ennen raskautta ja erikoislääkäri on ollut itse koko matkan täysillä mukana. Mielenterveyshuolto ei ole niitä kaikkein vahvimpia suomalaisen terveydenhuollon osa-alueita ja ihmiset jätetään liian usein pärjäämään omillaan. Onneksi voin vielä hyödyntää YTHS:n palveluita, joista olen äärimmäisen kiitollinen.
Mielelläni tulisin jossain vaiheessa juttelemaan, kun saat voimiasi kerättyä taas ja ehkä vähän opettelemaan vauvanhoitoakin. ;) Jos lapsenhoitoapua tarvitaan, meitä on täällä kaksi puolijoutilasta ihmistä, jos kovasti vanhempia väsyttää kolmen kanssa. Paljoa en voi nostella enkä häärätä supistusten takia, mutta seuraa lapsille ja vanhemmille olen oikein mielelläni, mies myöskin.
Jakselkaa ja toivottavasti arki lähtee paremmin nyt käyntiin!
- Kati, nykyisin Laine