?

Log in

No account? Create an account
marisaario [userpic]

Hyvä kirkkokokemus - hieno Suomalainen messu

6. joulukuuta 2009 (19:53)

Olin kaupungin edustajana laskemassa Piikkiön hautausmaan muistomerkeille seppeleitä. Sulassa sovussa saivat seppeleensä niin karjalaiset, punaiset kuin talvi- ja jatkosodan vainajatkin. Toisin kuin monella läsnäolijalla, minulla ei ollut mitaleita rintapielessä saati omakohtaisia muistoja sieltä jostain.

Koska se tuntui oikealta, laitoin takin alle kaulaketjuun sormuksen, jonka joko taatani tai mummuni veli on rintamalta tuonut. Lentokonemetallista kaiverrettu puhdetyö on ainoa konkreettinen asia, joka piironginlaatikkoon oli sodasta talletettu. Kunniamerkit kannetaan julkisesti, muistoesineet ovat itseä varten, muistamisen vuoksi.

Mutta se messu. Seppeleiden laskua edeltänyt jumalanpalvelus järjestettiin Piikkiön kirkossa Lasse Heikkilän säveltämän ja sanoittaman suomalaisen messun mallilla. Täytyy rehellisesti sanoa, että moista sisäistä jytinää en ole kirkossa kokenut sitten Mikaelin kirkossa järjestetyn metallimessun.

Tavallisen sunnuntain bulkkiseremonia ja virsikirja, jonka viesti on vaihdellen vuosikymmeniä tai vuosisatoja vanhentunut, ei kyllä väräytä enää minuakaan, niitä tiettyjä jouluvirsiä lukuunottamatta. Mutta suomalaisessa messussa haastettiin, mentiin mukavuusalueen ulkopuolelle ja tarjottiin enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia. Kotimaisella kielellä ja mallilla, ei amerikkalaisena, minua vaivaannuttavana import-evankelis-elämyksenä.

Esimerkeiksi elämäniloiset, kansanmusiikkielementtejä käyttävät laulut ja tanssit. Jep, Piikkiön kirkossa tanssittiin alttarilla, omankin tyttöni tanssinopettaja vetää aikuisten naisten Pyryharakat-tanssiryhmää, joka säesti useita lauluja. Riehaikkaimmassa hypittiin ja huudahdelttin eikä se näyttänyt silti suurempaa tapainturmelusta levittävän. Itse olen aina kokenut, että tanssikielteisyys on huivipakon lähisukulainen, eritoten naisen ruumiillisuuteen liittyvää vallankäyttöä. Ihanat Pyryharakat saisivat minun puolestani tanssia seuraavaksi vaikka Tuomiokirkon alttarilla.

Messun synkemmissä sävyissä oli silkkaa Rautiaista ja Niskalaukausta. Tympeä omissa ja muiden synneissä kieriskely on oman kirkkomme epämiellyttäviä piirteitä, mutta voimalla tehty rytistely on eri juttu ja puhdistavaa. Tajusin, että nykymaailmassa vikana on se, että yhteisen tulee aina olla kivaa ja mukavaa ja suru, kärsimys ja katkeruus on yksityistetty. Ei ole sama asia jakaa tunnetta tosi-tv:tä katsoen kuin istua porukalla laulamassa "Eilen nousin huipulle vuoren, nytkö jo uhoan, itseni tuhoan? Surkeus alla mahtavan kuoren, ihmisen kokoinen ei milloinkaan".

Vihreätä tietysti miellytti myös vahva ympäristöviesti. Elämänlaatuun ja maailman rakkauteen oli vahvasti sidottu luonto. Punatulkkuperhe pakkasessa istuu, lumihuntu luontoa lohduttaa. Neljä vuodenaikaa ja kämmen suuren luojan, voiko olla paikkaa sen rakkaampaa. Ulkona valitettavasti ei ollut tietoa lumihunnusta tai neljännestä vuodenajasta. Kuten sanoin aiemmin, ei ole talvisodan vuosipäivänä tietoa sodasta eikä talvesta. Maamme seuraava kohtalonkysymys on sota talven puolesta. Nyt itsenäisyyspäivää vietetään sodan muistoksi. Onko se 70 seuraavan vuoden kuluttua talven muistoksi?

Vielä yksi aivan erinomainen teema, jota käsittelivät sekä naispappi että mieslaulajat. Eli se isätön sukupolvi, joka syntyi sodan vuoksi. Eikä nyt glorifioitu saati pönötetty vaan laulettiin kantelesta, jonka poika sai rintamalta isältään tämän kaaduttua. Mutta pojan oli pakko kasvaa nopeasti aikuiseksi, eikä hänellä ollut aikaa soittaa. Yleisössä ei juuri ollut kuivaa silmää, kun kurkihirren alta nosti kanteleen vasta pojanpoika, jolla itselläkään ei juuri ehtinyt olla isää. Aivan suoraan sanottiin laulussa "Missä kulkee isät maan", että vaikka mies raataisi työssä kuinka, hän on korvattavissa niin työssä kuin vaimon viereltä. Ainoa kärsijä on poika, joka opettelee yksin onkimaan ja poikien opettaessa toisiaan "naisen ruumis kyllä tunnetaan, mutta sielua ei milloinkaan". Tätä siis laulettiin kirkossa itsenäisyyspäivänä, totuutta siitä sankaritarinasta ja sen todellisesta, kolmanteen polveen asti kannetusta hinnasta.

Koko messu kosketti. Pohojalaasmurteella laulettu uskontunnustus yhtä laillakuin esirukouslaulu joka käsitteli työttömyyttä, lohdun hakemisesta päihteistä, elämäntapojen muuttumista ja yksinäisyyttä.

Minusta on oikein ja hyvää, että nykymaailmassa ihmisillä on oikeus ja mahdollisuus etsiä elämisen eväitä monista uskoista tai uskomattomuuksista oman sisimpänsä mukaan. Omasta puolestani toivon vain, että jokainen joskus kokisi sen tunteen, että olisi Astrid Lingrenin Joonatan Leijonamielen sanoin rohkeasti ihminen eikä vain rikkahippunen. Rikkahippunen kantaa katkeruutta ja vihaa, pelkää uutta ja ulkopuolista ja takertuu omaansa peloissaan menettämisestä. Rohkea ihminen uskoo, että suomalaisuudesta on varjeltavissa ja kasvatettavissa parhaat osat tulevaisuudessakin, myöls uusia ja erilaisia ihmisiä kohdatessa. Kirkollinen väkeä sai evästä tuohon ajatteluun tänään Piikkiössä, toivottavasti viestiä jaettiin muuallakin.

"Huominen päivä jos kädestä Herran
joillekin meistä viel lahjoitetaan,
rukoillaan rohkeutta ihmisen verran
sielulla sielua koskettamaan."

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja voimia taisteluun suomalaisen talven puolesta. Jaksamista jokaiselle vuoden pimeimpiin päiviin.