Turun Sanomat epäili vihreän realismin tasoa pääkirjoituksessaan 26.2. Todennäköisesti aika jälleen näyttää,  että vihreä ohjelma on pikemminkin inho- kuin epärealistinen. Ilmastonmuutoksen torjunta maksaa ja vaatii muutoksia yhteiskunnalta. Vuotoskylpy tai sädehoito eivät kunnolla auta edes taudin oireisiin saati perussyyhyn, rakenteelliseen energiatehottomuuteen asumisessa, liikenteessä ja elämäntavassa. Kutsuisin inhorealistiseksi vaatia energiatehokkaampaa rakentamista sen sijaan, että tehdään uusia ydinvoimaloita lämmittämään pienoiskartano-harakanpesiä, joissa keittiön kaappeihin on sijoitettu enemmän rahaa ja suunnittelua kuin energiaratkaisuihin.

Vihreät sanovat kyllä energiatehokkuuden kasvattamiselle, tuulivoiman merkittävälle lisäämiselle, biomassan käytön lisäämiselle sekä maalämmön ja biokaasun hyödyntämiselle. Vesivoimaa voidaan lisätä 300-400 megawatilla eli 0,4-0,6 terawattitunnilla vuodessa muun muassa olemassa olevien voimaloiden tuotantoa tehostamalla. Tämäkin näkökulma on inhorealistinen, vanhan korjaaminen on paljon epäseksikkäämpi poliittinen hanke kuin uuden rakentaminen.

On hienoa, että Suomessa ensimmäistä kertaa vallitsee laaja konsensus ilmastonmuutoksen vastaisten toimien tärkeydestä. Vihreät jatkavat etulinjassa ja puhuvat jo seuraavista vaiheista. Inhorealistisesti epäilen, että tulevaisuudessa vaaditaan muutoksen pysäyttämiseksi enemmänkin kuin kolme euroa viikossa. Mitä pikemmin havahdumme siihen todellisuuteen, sen pienempi lasku lopulta on. Laskelmiimme kannattaa tutustua. Vihreiden mallin mukainen hyvinvointi lähtee muualta kuin tavarasta - realistisesti.

Sain tiukan kysymyspatteriston sähköpostissa. On niitä tippunut muutenkin, mutta tässä oli hyviä pointteja, jotka tarkentavat erilaisia kantojani. Jos ne ovat askarruttaneet yhtä, saatavat mietityttää toistakin. Lyhentelin hiukan kysymyksiä ja vastauksia tähän. Aiheet vaihtelevat eläkesäästämisestä ydinvoiman kautta heteroiden oikeuksiin, kirkon ja valtion eroon sekä nettisensuuriin.

Vihreät ovat pitkän aikaa pitäneet esillä sitä, että ympäristöteknologiasta olisi saatavissa myös liiketoimintahyötyä. Asian vahvistaa tänään Kauppalehti Online, jonka mukaan pääoma on nyt alkanut liikkua kohti puhtaan teknologian yrityksiä. Raha haistaa bisnesmahdollisuudet.

Valitettavasti ympäristömyönteisyydellään paistattelevassa Euroopassa investoinnit ovat paljon niukempia kuin Yhdysvalloissa. Ei uusi teknologia yksin ratkaise ongelmia mutta voi kyllä auttaa asiassa. Rapakon molemmilta puolilta tulee saada peliin hyvät ominaisuudet. Euroopasta tiukka "perälauta", joka pakottaa kaikkia ruotuun ja Pohjois-Amerikasta kehitysmyönteinen veturi keksimään uutta. Kiinassakin puhtaan teknologian yrityksen keräävät muuten jo kolmanneksi eniten pääomasijoituksia. Olisko sittenkin mahdollista hyppäyttää Kiina uudelle kehitystasolle käymättä niin pitkästi vanhan tehottoman ja saastuttavan tekniikan kautta? Vähintään voimme Suomessa lakata ajattelemasta, että olisimme ydinvoimaintoilussamme jotenkin poikkeuksellisen ympäristövastuullisia saati esikuvallisia. Edelläkävijältä vaaditaan jo ihan muuta.

Paavo Lipponen ärisee taas täydeltä laidalta. Spekulatiivisen fiktion harrastajalle suotakoon pieni ajatusleikki. Mitä jos Heidi Hautala vaikkapa eduskunnan ympäristövaliokunnan jäsenen ominaisuudessa pitäisi kansainvälisellä foorumilla puheen, josta monta kappaletta olisi suoraan ja ilman siteerausmainintaa Eläinten vapautusrintaman tiedotteesta? Tai ulkoministeri Tuomioja lukisi ääneen ProKarelia-järjestön teesejä mainitsematta, mistä alkuperäiset tiedot ja sanamuodot ovat. Pidettäisiinkö sitä sopimattomana? Jep. Onko yleensäkin huonoa esiintymistekniikkaa ja etikettiä plagioida mainitsematta lähdettä? Jep. Onko se poliitikon tapauksessa vielä raskauttavampaa? Minusta on.

Alunperin luonnostelin näitä ajatuksia Maan ystävien pitämää paneelia varten 2004. Muissa asioissa kävin alustukseni läpi ja totesin olevani edelleen samaa mieltä. Tässä siis ajatuksia liike-elämän ja ympäristönsuojelun välisestä linkittymisestä.

Suomessa politiikasta on tulossa yhä enemmän energiakysymys ja maailmalla energia on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Eikä aiheen käsittely tässäkään blogissa varmaan jää ainutkertaiseksi. Koska poliittista energiakantaani on kysytty viime päivien aikana useasti (ja samalla kiitelty energistä politiikkakantaani), jätän sanaleikit sikseen ja menen asiaan. 

Ehdokkaana minulla oli tilaisuus osallistua mielenkiintoiseen tilaisuuteen, jossa joukko vihreitä ehdokkaita ja suomalaisen energiateollisuuden edustajat keskustelivat hyvässä hengessä. Monet ajatukseni asiasta selkenivät tuolloin ja vakuuttavimmin argumentoi Osmo Soininvaara. Koska olin aiemmin ihaillut hänen osaamistaan vain kaukaa, järjestelin itseni istumaan lounaspöytään häntä vastapäätä keskustelua jatkaakseni. Aikataulu oli kiireinen mutta sainpa sentään tilaisuuden suositella hänelle Risto Isomäen kirjaa Sarasvatin hiekkaa. Romaanimuodostaan huolimatta teos on kammottavan ajankohtainen ja ajatuksia herättävä mitä tulee kasvihuoneilmiön kehittymiseen ja siihen, miksi ydinvoimaloita ei tulisi missään nimessä rakentaa rannikkoalueille (jos niitä nyt sitten ylipäänsä on tarpeen rakentaa). Viime vuoden tsunami pyyhkäisi Indonesiassa mukaansa rakenteilla olleen ydinvoimalan perustukset. Mitenkähän olisi käynyt valmiille?